Herään maanantaiaamuna väsyneenä herätyskellon pirinään.
Ulkona on pimeää ja harmaata -vettä tulee taivaan täydeltä.
Vaellan masentuneena asuntomme läpi suihkuun.
Läträän lämpimän veden alla 20 minuuttia, vaikka tiedän jo olevani myöhässä.
Suihkun jälkeen juoksen ympäri taloa etsien vaatteitani ja koulukirjojani.
Lennosta syön pienen leipäpalasen ja juon lasillisen tuoremehua.
Heitän painavan Longchampini hartialle, avaan oven ja lähden juoksemaan pitkin sateen pieksemiä katuja kohti bussipysäkkiä.
Bussiin päästyäni leimaan koulumatkatukikorttini ja lysähdän penkkiin -näytän uitetulta koiralta. Kouluun päästyäni muistan unohtaneeni tehdä läksyt, enkä vieläkään ole aloittanut projektityötä tai kirjan lukemista ja jakso vetelee viimeisiään.
Olen stressaantunut ja väsynyt.
En jaksa keskittyä tunnin aiheisiin, ajatukset pyörivät jossakin muualla.
Haluan vain kotiin.
Kuulostaako tutulta?
Miksi me suomalaisnuoret olemme niin tyyttymättömiä elämäämme? Olemmeko saaneet liikaa kaikkea? Onko elämämme ollut liian helppoa?
Elämänarvoni ja -suunta muuttui täysin, kun tapasin kesällä paljon nuoria kaikista eri maanosista. Tajusin, että on lottovoitto syntyä Pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon, Suomeen. En todellakaan voi sanoa, että hyvinvointivaltiomallimme olisi täydellinen taikka nuorilla olisi kaikki erittäin hyvin. Olemme kaukana erittäin hyvästä, sillä itsemurha- ja syrjäytymistilastot kertovat omaa karua kertomaansa maastamme.
Meillä suomalaisnuorilla on vain muutama pakollinen velvollisuus. Oppivelvollisuus, veronmaksuvelvollisuus ja miehillä asevelvollisuus. Kuulostaa helpolta ja yksinkertaiselta.
Peruskoulussa saamme elämäämme eväät. Koulutus ja kouluruoka on ilmaista. Opetussuunnitelmat määräävät sen, että opimme lukemaan, laskemaan ja toimimaan yhteiskunnassa. Olemme siis kaikki periaatteessa samalla kalkkiviivalla jatko-opiskeluihin lähdettäessä. Käytännössä näin ei kuitenkaan ole. Huomaamatta olemme luoneet peruskoulun viimeisinä vuosina tulevaisuutemme ja mahdollisuutemme. Jatko-opiskelupaikoista on kova taistelu ja vain parhaat selviytyvät. Minne unohtuivat takapulpetissa nukkuneet "ongelmalapset"? -Niimpä, polulle nimeltä syrjäytyminen, jolloin nuori luisuu yhteiskunnan ja sosiaalisten piirien ulkopuolelle.
Omalla kohdalla unelmieni jatko-opiskelupaikka napsahti ensimmäisellä yrittämällä. Olen todella onnellinen, että sain opiskelupaikan ja saan luoda oman suunnitelman sekä aikataulun opiskeluideni suhteen. Samaan aikaan olen onneton. Suomessa lukio on päätoimista pänttäämistä ja ulkoa opettelua. Jakson aikana luetaan noin 5-7 kirjaa, joissa on suurinpiirtein 200 sivua jokaisessa. Informaatio tulvaan hukkuu eikä puoliakaan luetuista asioista voi muistaa tai edes tiedostaa. Suomen lukio-opetus on tehotonta? -Totta.
Brittiläiset ystäväni ovat ihmeissään lukiosysteemistämme. Suomalaiset nuoret vain pänttäävät kirjoista tietoa, tietoa, tietoa ja vielä vähän lisää tietoa. Emme urheile tai suuntaudu asioihin, jotka meitä oikeasti kiinnostavat. Tietysti ainevalinnoilla voimme soveltaa opiskelua mielekkäämpään suuntaan. Britanniassa ystäväni käyvät lukion parissa vuodessa ja lukevat tiettyjä pakollisia aineita, joista kirjoitetaan GCE A-levels koe. GCE kokeessa kirjoitetaan yleensä kolme ainetta eli nuo pakolliset aineet. Brittinuoret opiskelevat pakollisten aineiden ohella yleensä paria vapaavalintaista ainetta, kuten valokuvausta ja urheilua. He rakastavat koulua. Me suomalaiset emme. Mikä meni pieleen?
Valmistumisen jälkeen nuoret miehet lähtevät suorittamaan asepalvelusta. Armeijasta nuoret vinkuvat alati "vuosi tai puoli vuotta on pitkä aika.. Hajottaa! Toivottavasti pääsen 6kk pois". Oikeasti vuosi tai puoli vuotta on koko elämästä vain silmänräpäys. Eikö nuoret voisi asentua asepalvelukseen once-in-a-lifetime kokemuksena? Ilmeisesti ei, sillä sana velvollisuus pilaa kaiken. Armeija on pakkopullaa äidin pikkumussukoille. Suomessa maanpuolustukselliset velvollisuudet ovat hyvin pienet. Täällä leikimme "sotaa" noin viikon kestävillä metsäleireillä ja koko palvelus kestää naurettavat 6-12kk. Huolto armeijassa pelaa. On ruokaa, on vaatetta, on koulutusta ja on terveydenhuoltopalvelut. Varmasti näin hyvin asiat eivät olleet Suomessa vuosina 1939-1945. Silloin ukkini oli armeijassa vuoden ja kuusi vuotta sodassa, rintamalla. Seitsemän vuotta nuoren miehen elämästä on aika paljon aikaa. Voin vain kuvitella millaista elämä on ollut korsuissa ja juoksuhaudoissa pakkasen, sateen sekä tulitusten keskellä. Rintamalla on ollut läsnä pelko kuolemasta joka hetki. Viereltä on kaatunut monia hyviä ystäviä ja varmasti mielessä on painanut kysymys "onko oikein tappaa vastustaja?". Ukkini ei puhunut paljoa sodasta, tiedän se oli kova pala hänelle. Hän vain totesi "Sodassa ei ole voittajia. Sodassa on vain häviäjiä". Aika rintamalla jätti häneen sekä muihin nuoriin miehiin ikuiset arvet, jotka eivät parane. Heihin, jotka uhrasivat nuoruutensa, terveytensä ja elämänsä itsenäisyytemme puolesta. Eikö tosissaan meiltä nykynuorilta sen vertaa löydy kunnioitusta isänmaatamme ja veteraaneja kohtaan, että voisimme kerrankin olla vain hiljaa?
Toisen asteen opintojen ja armeijan jälkeen lähdemme jälleen taistelemaan opiskelu- sekä työpaikoista. Vanhat säännöt pätevät. Taas vain vahvimmat selviytyvät, muut jäävät rannalle ruikuttamaan. Tässä vaiheessa alkavat myös suhteet eli ''hyvä velikerhot'' näyttelemään suurta roolia, jos tunnet yritysjohtajia tai päälliköitä niin työllistyt varmasti, vaikka et olisikaan paras hakija kyseiseen paikkaan. Paremmin paikkaan sopiva henkilö voi joutua työttömyyskierteeseen ja täten ajautua yhteiskunnan ulkopuolella. Onko siis oikein, että sait työpaikan?
Loppujen lopuksi päädymme työelämään ja sitä kautta pyörittämään yhteiskuntaamme. Maksamalla verot mahdollistamme toimivan terveydenhuollon, koulutuksen ja huolenpidon huonompiosaisista.
Kritisoinnista huolimatta olen sitä mieltä, että meillä suomalaisnuorilla on keskivertoa paremmin asiat. Meillä on puhdasta vettä ja ruokaa yltäkyllin. Saamme ilmaisen koulutuksen ja kouluruuan. Näin ei ole kaikkialla maailmassa. Monissa kehitysmaissa ihmisiä kuolee joka päivä nälkään ja likaisen veden aiheuttamiin sairauksiin. Koulutusta heille ei ole tarjolla, ei edes valistusta. Lapset käyvät töissä, sillä perheen pitää saada elantonsa jostakin. Lapsille maksetaan erittäin vähän palkkaa, työ on raskasta ja työpäivät ovat pitkiä. Työlainsäädännöstä ei ole tietoakaan. Voimme turvallisesti kävellä iltayöllä kaupungin läpi kotiin, sillä meillä on toimiva poliisi, armeija ja oikeuslaitos. Toisella puolella maapalloa lapset tarttuvat aseisiin ja sotivat. Näissä maissa ei edes päivällä voi kulkea turvallisesti ulkona. Oma lukunsa ovat valtiot joissa esimerkiksi raiskaaminen sallitaan naisen vihjailevan pukeutumisen takia.
Maailman mittapuussa huolemme ovat kuin suolahippu valtameressä.
Osaisimmeko joskus suhteuttaa asiat oikeaan mittakaavaan? Voisimmeko olla tyytyväisiä elintasoomme ja siihen mitä meillä on? -Ei se ole niin iso juttu, jos aamulla myöhästyy bussista sekä koulusta. Ei se maailmaa kaada, jos matematiikan kurssi ei mene läpi tai koulussa on pahaa ruokaa. Sellaista elämä on, aina tulee uusia mahdollisuuksia!
Toisaalta emme saa ummistaa silmiämme oikeilta ongelmilta, kuten syrjäytymiseltä ja nuorten pahoinvoinnilta.
FYI: GCE A-Levels vastaa Suomen ylioppilaskoetta
