 |
| Syksyinen Lahdenkatu |
Yleensä olen todella innoissani syksystä, koska silloin luonnossa on niin paljon eri värejä, ihania suuria vaahteranlehtiä maassa ja harvoiduissa pinoissa. Rakastan ehkä eniten juuri syksyyn pukeutumista, sillä voi käyttää isoja neuleita, vöitä, huiveja ja saapikkaita -melkein mitä vain mitä vaatekaapista löytyy. Pimenevien iltojen aikoina voi köllötellä kynttilöiden ja takan valossa kotona viltin alla katselemassa leffoja sekä juoda samalla lämmintä kaakaota. Yleensä syksy on ollut mulle se niin sanottu uuden alku ja puhdistautumisen paikka, jolloin odotukset ovat olleet korkealla talvea ja kevättä varten. Tänä vuonna kaikki on toisin.
Tällä hetkellä vihaan syksyä, vihaan harmautta, värejä, sadetta, tylsän hiottavaa ilmaa ja pimeneviä iltoja. Mulla ei ole mitään erikoisen uutta elämässä palloilen vaan jossakin ihmeellisen välitilassa ''ehkä valmistun lukiosta joskus.. kirjoitukset ja vanhojentanssithan tässä on edessä''. Järki puoleni sanoo, että tämä välitila ei ole mitenkään järkevä ja pitäis tarttua tuumasta toimeen, mutta kun mä en vaan jaksa! Mä en jaksa!
Mun elämä on pyörinyt nyt vuoden aika samoilla raiteilla ja sanotaanko näin, että mun viime lukiovuosi oli aika pirullista suorittamista - 39 kurssia kasassa ekana vuonna. Mun sosiaalinen elämä kärsi aika kovasti tuosta puurtamisesta enkä koulun lisäksi juuri muuta tehnytkään kuin olin kotona tai aikuislukiolla.
Historian ja yhteiskuntaopin kirjoitukset olisi keväällä edessä. Ressaan niistä jo aivan älyttömästi. Samoin vanhojentanssit. Olen ihan hakuteillä niiden kanssa, sillä mulla ei ole paria eikä mekkoa ja sanotaanko näin, että koko hommaan mun into sekä tarmo on täysin kadonnut. Mä olen vaan yksi stressimöhkyrä, joka ei saa aikaiseksi oikein mitään, vaikka lukukalenterit ja muut onkin olemassa, koska olen saanut jotenkin iskettyä päähäni Mark Twainin sitaatin ''älä koskaan siirrä huomiseksi sitä, minkä voit tehdä ylihuomenna'' ja sen takia olenkin vain enemmän lirissä aikataulujeni kanssa.
Motivaatio hoi tulisitko luokseni takaisin?
Mun rakkauselämä on ollut melko kuollutta vähän reilu 1,5 vuotta, kun erosin poikaystävästäni. Täysin kuollutta se on ollut nyt vuoden. Mulla ja exllä meni ihan hyvin. Meillä oli aina ihan sairaan hauskaa yhdessä ja suhde toimi tiettyyn pisteeseen asti, mutta sitten kaikki kaatui. Olin tosi pitkään suhteesta sekä erosta rikki, kuitenkin aika on parantanut haavansa. Koen, että opin tosi paljon suhteessa toisesta ihmisestä ja itsestäni. Opin nauramaan omille tyhmille jutuille ja heikkouksilleni. Tajusin myös sen, että täydellisyys on todella tylsää ja ne virheet tekevät ihmisestä oikeasti persoonallisen.
Olen oikeasti todella ujo tekemään aloitteita enkä voi sanoa, että se olisi mitenkään hyvä asia uuden kumppanin löytämisessä. Tällä hetkellä olen todella yksinäinen, sillä melkeimpä mun kaikilla hyvillä kavereilla on poika- tai tyttöystävät. Heillä menee melkein kaikki liikenevä aika parisuhteeseen ja kumppaninsa kanssa hengailuun. Ymmärrän tämän kyllä täysin.
En oikein osaa tällä hetkellä elää yksin -ilman poikaystävää. Elämä tuntuu niin turhalta ja tarkoituksettomalta, kun ei ole ketään kenelle jakaa päivän ilot sekä surut. Rakastaisin kokata, siivota ja pestä pyykkiä jollekkin. Kokkaaminen, leffojen katselu ja urheileminen myös yhdessä kuulostaisi fantastiselta. Eniten tarvitsisin hellyyttä kovassa maailmassa ja unilelun yö- sekä päiväunille. Kaipaan ihan sellaista normaalia parisuhdearkea, mutta se taitaa olla liikaa vadittu.
Move on doesn't mean
you'll forget all the memories.
You'll still remember it,
but it doesn't affect you anymore.
